Kirjoitin taannoin Miesten rukouskirjassa ensimmäisen lapsen syntymän jälkeisten tuntojen sävyttämänä tällaisen rukouksen:
Isä,
Kiitos, että minäkin sain tulla isäksi.
Kiitos siitä, kuinka lujaa iskee se,
että elämä on ihme,
ja että rakkaus riittää –
kun ensikerran saa oman lapsen syliinsä.
Auta palaamaan siihen tunteeseen,
kun veto loppuu vanhemmuudesta,
kun vaaka keikkuu ylitöiden ja perheen välillä,
kun minä en tunnu riittävän.
Tänään, kolmen lapsen isänä ja kotivanhempana, hapuilen jotenkin näin:
Jumala,
en oikein tiedä mitä sanoa, kun on niin monenlaista.
Aloittaisinko riittämättämyyden tunteesta,
siitä pelosta, etten ehdikään antaa kaikkea tarpeellista
tai että jotain sattuisi, Herra varjele.
Vai ihmettelisinkö sitä, miten hämmentävän täytenä rakkautta
löydän itseni katselemassa nukkuvia lapsiani,
kun he juuri ovat vääntäneet viimeisenkin mehupisaran.
Ja kuinka he yllättävätkään minut,
kerta toisensa perään,
vilpittömän kyselevin silmin,
haastavat ihmettelemään elämää.
Ja vuoroin pyyhitään kyyneleitä, pyllyä ja pöytää,
lasketaan leikkiä, mäkeä ja mielessä kymmeneen.
Sinä sen kaiken Jumala tiedät.Ehkä siksi vain pyydän,
varjele huolehtimasta,
anna luottamusta tähän hetkeen ja huomiseenkin.
Aamen.
Tällaisissa iltatunnelmissa tänään neljännen vesirokkopäivän jälkeen. HyJm.
TMKJEU*#3: "Jos lapsiperheen vessan kaakeleissa näkyy jotain, mikä näyttää kakalta - varo, se todellakin on sitä."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti