Joku varmaan tekee välittömästi päätelmiä lapsuuteni hengellisestä viitekehyksestä, mutta tarkoitus ei ollut kertoa tällä kertaa siitä ;)
Viime päivinä on nimittäin kaivettu fillarit talviteloilta. Kolmevuotias menee potkupyörällään hölkkävauhtiani, nelivuotias siitäkin kovempaa ja huterammin 16" polkupyörällään. Meno on periaatteessa vakaata, mutta väistämättä sitä joutuu jatkuvasti olemaan luu kurkussa.
Mitä jos tästä joku lähteekin - toisin kuin laulun alkuperäinen tarkoitus oli - polkupyörällä taivaaseen?
Vanhemmuuden yksi vaikeimpia asioita on olla tekemisissä oman riittämättömyytensä ja vajaavaisuutensa kanssa. Asiassa on kaksi puolta.
Toisaalta on hyväksyttävä, että vaikka kuinka kaikkensa tekisi, on aina olemassa liuta asioita, joita ei voi ennakoida. Lastenvaunujen rengas töppää juuri siihen mitättömän pieneen töyssyyn, mihin se nyt sattuu töppäämään, ja lapsi liukastuu juuri silloin, kun ei olisi pitänyt. Ja niin edelleen.
Kipeämmin kuitenkin kohti käyvät ne asiat, joihin voisi itse vaikuttaa, mutta ei silti kykene toimimaan oikein. Kolmea lasta pukiessa joskus hermo kiristyy. Ja pienemmästäkin. Stressaavat tilanne näkyvät lapsille kireänä pinnana.
Vajavaisuuteen ei tunnu oikein löytyvän ole muuta lääkettä kuin armollisuus ja sen hyväksyminen, että voi tehdä vain parhaansa. Loput jääkööt Herran haltuun.
TMKJEU*#11: "Hoitoreppu kestää hyvin kuudenkympin pesun. Erinäisten banaani-, vaippa- ym. katastrofien jälkeen sille on toisinaan tarvetta."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti