Tavarataivas

Talossamme asuu kivikautinen heimo. Niin voisi päätellä siitä tavaran määrästä, joka on neliöihimme asettunut. Olemme selvästi jotain muinaista keräilijäkansaa.

Säännöllisesti hermostun ympäri asuntoa lojuvista tavaroista. Ne tuntuvat lisääntyvän aivan itsestään, mutta eivät todellakaan osaa poistua kodistamme omin avuin. Tällä hetkellä jokainen mahdollinen taso on kuorrutettu erilaisilla päällysteillä: kirjoilla, lehdillä, peleillä, laskuilla, elektroniikalla ja vaatteilla, ainakin.

Järjestysasiantuntijat neuvovat, että jokaisella tavaralla tulisi olla oma paikkansa, johon se käytön jälkeen palautetaan. Meillä säilytystilaa on vain liian vähän. Tai tavaraa liikaa. Kaikelle ei yksinkertaisesti ole omaa paikkaansa. Ja vaikka olisikin, se palautuspuoli ontuu pahasti. Tässä elämäntilanteessa ei myöskään ole aikaa perusteelliseen inventaarioon, jota kotimme selvästi kaipaisi. Ei edes pienimuotoiseen sellaiseen. Hyvä, kun saa kalsarit ja lautaset pestyä.

Lasten tavarat ovat viimeaikoina olleet perheessämme erityisen runsaasti sikiävä laji. Viimeviikkoisten syntymäpäiväjuhlien jälkeen olohuoneessamme on pyörinyt taas uusia leluja, joista yhden olen jo onnistunut astumaan rikki. Kestävissä ja monikäyttöisissä lahjoissa ei sinällään ole mitään vikaa. Niitäkin voi kuitenkin olla yksinkertaisesti liikaa.

Lahjoihin liittyy minulla myös toinen ongelma. Vaikka lapsi selvästi nautti lahjottavana olosta, en halua että tavaroista tulee rakkauden ja välittämisen mitta. Tai että tavarat liittyvät välittämiseen millään tavalla. Haluan, että lapsi oppii odottamaan juhlapäiviltä tavaroiden sijaan yhteisestä aikaa, vanhempien syliä ja mukavaa tekemistä. Kuten syntymäpäiväkakun leipomista yhdessä isän kanssa, niin kuin tyttäreni teki.

Tavaraa meillä on kuitenkin edelleenkin liikaa. Me ratkaisimme lopulta ongelman ostamalla isomman asunnon. Hieman kallis ratkaisu, myönnän. Se kuitenkin tuo muassaan sekä enemmän kaappitilaa että mahdollisuuden kaiken kertyneen tavaran läpikäymiseen. Ellei käy niin kuin viime muutossa, jossa aika ja voimat loppuivat ja vanhan asunnon ison ullakkokomeron sisältö kannettiin suoraan yli puolta pienempään varastoomme. Muuta sinne ei ole näiden vuosien aikana mahtunutkaan.

Kaikin puolin kestävin ratkaisu ongelmaan olisi oppia rajoittamaan tavaran hankkimistani. Todella tarpeellista kun lopulta on aika vähän. Ja suurin osa siitä hengittää ja liikkuu.

Lomalla salien hämärissä. Mitä, mediakasvatustakin?

 
Syys... eikun, siis kun talviloma takana. Ei hiihtoloma vaan talviloma. Tuo termi sopii minulle paremmin, siis mikäli meriittinä hiihtolomalla olisi hiihtäminen, luisteleminen tai jonkin muun talviliikuntalajin harrastaminen. Kuulun siihen harvaan porukkaan, jotka eivät edes omista suksia tahi luistimia. En kuitenkaan unohtanut säännöllistä liikuntaa lomastani. Kävelin, juoksin, lihaskuntoilin jne. hyvinkin säännöllisesti ja ahkerasti.

Yksi nautinto kuitenkin kulki käsikädessä liikunnan kanssa. Se oli elokuvateattereiden salien ihanaan hämärään istahtaminen siihen aikaan kun normaalisti olisi töissä. Olihan viikon päätteeksi vielä luvassa elokuvallinen huipentuma, Oscar-gaala. Jokin kumma mielihalun oikku pisti minut sitten valvomaan yön ja katsomaan kuinka Oscar-palkintoja jaettiin erilaisista ansioista, näyttelemisestä, kuvauksesta, säveltämisestä, lavastamisesta, puvuista, hiuksista ja meikeistä, erikoisefekteistä ja niin päin pois.

Nyt haluan kumartaa sinulle ja esittää nöyrimmät pahoitteluni. Miksikö? No siksi koska gaalan ansiosta olen nauttinut vain noin yhden tunnin yöunet ja tunnetusti moinen saattaa hieman hidastaa virhelyöntien huomaamista.

Elokuvat,

siinäpä on monien perheiden yhteinen "harrastus". Itse ainakin muistan kuinka kotona piirretyt olivat viikonlopun odotetuimpia juttuja ja miten odotettua oli kun jokin tunnettu piirretty tai lastenelokuva viimeinkin tuli telkkarista. En nyt mene sanomaan, että mitä enemmän piirrettyjä ja lastenelokuvia sen parempi. Pyh, sanon minä. Kohtuuden rajoissa ja silloin kun elokuvamateriaali sopii omalle lapselle, niin antaa palaa. Yksivuotiaalle tai kaksi vuotiaalle parasta elokuvaa kuitenkin vielä on leikit ja aikuisen sekä lapsen välinen vuorovaikutus.

Elokuvien ja kirjojen (satujen, kuvakirjojen jne.) ero kannattaa pitää mielessä. Satujen ja tarinoiden maailman, ihminen, nuori tai vanha, kuvittaa ja elävöittää mielikuvituksella ja sitä myöten uppoutuu siihen siltä elämänpohjalta mikä hänellä on. Kysy joskus huviksesi millaiseksi esim. puolisosi, kaverisi, tuttavasi jne. on kuvitellut jonkin tutun sadun / tarinan maisemat tai hahmot. Pointti on siinä, että ihminen säätelee kirjallisuudesta, myös kuulluista tarinoista, tulevat jutut itselleen sopiviksi. Elokuvissa taasen katsotaan toisten näkemys jostakin. Tällöin katsoja ei pääse niinkään helposti vaikuttamaan sisältöön ja siihen kuinka se audio-visuaalisesti häneen vaikuttaa. Silmät voi tietenkin aina laittaa kiinni taikka tukkia korvat. Tärkeää onkin, että silloin kun katsotaan elokuvaa ensimmäistä kertaa, tehdä se lapsen kanssa yhdessä. Tällöin lapsi voi kysellä nauttia elokuvasta turvallisesti. Koskaan ei tiedä mikä asia saattaa jotain lasta häiritä. Seitsemäntoistavuotias voi kyllä mennä kavereidenkin kanssa tai yksin elokuvaan ;) Suosittelen kuitenkin sellaisia joita itse kestää. Ei kauhua herkille, tiedättehän.

Nykyään puhutaan paljon mediakasvatuksesta. Kerhoikäisten kanssa mediakasvatusta? No se on kyllä kieltämättä aika haastava asia. Suurta sen ei tarvitse olla ja leikin kautta sen pitäisi mennä. Leikki on kuitenkin lasten työtä, toisaalta media ympäröi kaikkialta. Kyllä, elokuvat ja piirretytkin luetaan joukkoon. Olemme kerholaisten kanssa tehneet joitakin kertoja ns. meidän kerho projektin. Käytännössä se on ihan vain valokuvausta. Ensin käymme läpi kuinka kameraa käytetään ja kuinka toiselta kysytään lupa, mikäli haluaa kuvata häntä. Sen jälkeen jokainen saa vuorollaan kuvata haluamiaan asioita kerhossa. Tämän jälkeen niistä tehdään kollaasi, jonka kerholaiset saavat muistoksi kerhosta. Nyt saatat ajattella, että voi apua, pitääkin nostaa kamera äkkiä turvaan tai sitten ei. Älä kuitenkaan huoli, teroitettiin tietenkin, että kameraa pitää käsitellä oikein ja varovasti. Pitää myös kysyä lupa vanhemmilta mikäli haluaa kokeilla kameraa. Kokeilkaa muuten kotona isompien lasten, 4 vuotiaasta ylöspäin, kanssa kuvaamista. Itse käytin tukevaa pokkaria mikä ei pienestä suutu.

Olisin laittanut teille muutamia kuvia projektista, mutta en jostain syystä löytänyt kuvia enää. Ainoastaan ne kollaasit, mutta niitä en voi laittaa tänne nähtäväksi. Tunnistettavia kuvia kerholaisista katsokaas. Käyttäkäämme siis sitä paljon puhuttua mielikuvistusta :D

Ensi kerralla kun tänne kirjoittelen niin onkin kalenterivirallisesti kevät alkanut *tuuletusta tuuletusta*

Aurinkoa kevään odotukseesi. Mikäli nyt odotat kevättä, eivät kaikki niin paljon keväästä pidä kuin minä, mutta siitä huolimatta.

- Jani -

Lomalta lepoon - havaintoja rentoutumisen vaikeudesta varsinaisina loma-aikoina

Yksi lapsiperhe-elämän suurista paradokseista on, että loma ei välttämättä tunnu lomalta.
Siihen on monta syytä.

1. Normiarjen helpotukset eivät ole käytettävissä
Arki ei pyöri kerhoineen ja muine tavallisine aktiviteetteineen. Lasten päiväkerhot antavat kivoja hengähdyshetkiä, joihin on helppo yhdistää ulkoilut ja kauppareissut ja muut. Kenen keksintöä on, että kerhoissa on yleensä pidemmät joulu- ym. lomat kuin kouluissa? Murr.
Lomalla olisi kiva rentoutua joskus niinkin, että lapset olisivat kerhossa ja vanhemmat hetken kahdestaan.

2. Paineet ja turhat toiveet
Lienee niin, että ennen lasten saamista meihin iskostuu harha, että lomalla kuuluu rentoutua. Etukäteen kysellään, mitä aiot tehdä lomalla, ja jälkikäteen, oliko rentouttava loma. Paineet lomasuorittamiseen ovat kovat.
Ainakin nykyisessä pikkulapsivaiheessa kolmen lapsen tavaroiden pakkaaminen, jatkuva pukemisrumba, liikkuminen paikasta toiseen pitkine matkantekoineen, päivärytmeistä poikkeamisen aiheuttamat kitinät, vanhempien ja lasten lomatoiveiden yhteensovittaminen sekä näiden kohtaamattomuudesta syntyvät pettymykset ja jatkuva julkisissa tiloissa luuhaamisen edellyttämä käyttäytymisnormiston ylläpito luovat paketin, jossa ei välttämättä rentouduta.

3. Valmistautumattomuus luopumiseen
Onnellisuuden esteenä on pohjimmiltaan se, että itse asetamme onnellisuudelle erilaisia esteitä. Sama pätee rentoutumiseen. Voin olla rentoutua/olla onnellinen, jos dädädädä ja päpäpäpä. Useimmin dädädädän voi korvata jollain ulkoisten puitteiden edellytyksellä ja päpäpäpän jollain läheisen henkilön käyttäytymiseen liittyvällä asialla.
Loppujen lopuksi luopuminen dädästä ja päpästä vapauttaa, mutta eipä se helppoa taida olla.

Pari hyvää tiivistelmää "parempiin" lomiin löydät alla olevalta videolta (ja sen muista osista, feat. Anthony de Mello [*edellyttää rauhallista hetkeä, älä säikähdä vuosikymmenten patinaa...]) ja vaikkapa tästä hyväksi havaitusta 15 asiaa, joista sinun tulisi luopua ollaksesi onnellinen -artikkelista.

Näissä tunnelmissa aloittelen ihanaa loman jälkeistä arkielämää. Hyvää hiihtolomaa kaikille, joilla se vielä on menossa tai edessäpäin :)

TMKJEU*#4: "Mitä suurempi tarve on sille, että lapsi nukkuisi päiväunet tiettyyn kellonaikaan, sitä epätodennäköisempää on sen toteutuminen."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Extreme kotoilua

Tervehdys neljän seinän sisältä! Tällä kertaa jumitamme sisällä aurinkoisesta kelistä huolimatta flunssan vuoksi. Kodin merkitys on muuttunut hurjasti lapsen myötä. Ennen kodissa tärkeintä oli oikeastaan sijainti. Ydinkeskustassa asuessa kotiin pääsi helposti pistäytymään tarvittaessa. Sieltä oli olematon matka harrastuksiin ja töihin. Olohuoneena ja toisinaan myös työhuoneena toimivat kahvilat ja ravintolat. Vatsan kasvaessa muutimme lisätilan perässä pienen matkan päähän ytimestä. Muutos tuntuu kuitenkin tosi isolta. Etenkin, kun kotona todella nyt oleillaan, syödään, kahvitellaan ja paljolti myös tavataan ystäviä.

On ollut yllättävää, miten paljon vauva kaipaa ja suorastaan rakastaa kotona olemista. Ensin huomasimme, että reissuja ja retkiä seurasi monesti tavanomaista enemmän kitinää ja kurjaa oloa. Yritämmekin rajoittaa menemisiä niin, että ohjelmaa olisi vain kerran päivässä ja välillä pysymme kokonaan kotosalla. Viimeistään asia tuli selväksi, kun muutaman päivän mummulareissun jälkeen saavuimme kotiin. Paluumatka oli melkoista vääntöä ja hyssyttelyä, mutta heti kun kotiovesta oltiin päästy sisään, ilta oli yhtä hymyä ja kujertelua.
 

Mies järjesti meille takeaway illallisen ja pöydän olohuoneeseen.

Äidin pää ei vaan aina meinaa kestää liikaa neljän seinän sisällä kökkimistä. Kolme kuukautta on vierähtänyt ja aika monta kertaa liika kotona pyöriminen on alkanut tuntua ahdistavalta. Kuten Johanna kirjoitteli, mummut, kummit ja ystävät ovat todellakin pelastus. Myös lähellä asuviin äiteihin on kiva päästä tutustumaan perhekerhossa ja muissa harrasteissa.

Mökkihöperöitymisen ehkäisemiseksi on tiedossa myös lisää reissuja mummulaan, siskon luo ja maailmalle. Saas nähdä millaista on matkailu Lontoossa ja Ranskassa pikkumiehen kanssa. Pähkäilimme jo miehen kanssa, mitkä kulkuvälineet otetaan matkaan. Pärjäämmekö ilman vaunukoppaa? Kantoreppu varmaan pitää hankkia, mutta millainen? Vai raahaisinko kuitenkin jo tutun kantoliinan, vaikka se onkin musta vähän nolo? Sitteri olis tosi kätevä matkassa, koska meidän vauva ei juuri lattialla viihdy, mutta mitä kaikkea voi kuvitella matkassa raahaavansa?

Näitä onneksi ehtii täällä kotisohvalla hyvin miettiä!

Henna Aa

Listoja

Joskus kuvittelin, että jos minulla joskus on perhe, elomme on vähän kuin Melukylän lapsista. Siis että lapset iloisina paljain jaloin kirmaavat puutalon pihalla omenapuiden katveessa ja minä hymyten paistan värikkäässä esiliinassa lättyjä. Järjestys voi olla vähän vinksin vonksin, mutta kaikilla on turvallista ja rennonhauskaa ja multa kynsien alla kuvaa juurevuutta ja tekemisen meininkiä. 

Tosielämässä olen hyvin usein, jos en jopa pääsääntöisesti hyvin kireä. Paistan kyllä joskus lättyjä, mutta pingotan todella usein siisteydestä, koska ahdistun kaaoksesta ja röykkiöistä. Vältän myös mullan saamista kynsien alle, koska ihotautilääkäri diagnosoi käsi-ihottumani housewife ekseemaksi. Sitä voi yrittää parantaa välttämällä kodin märkätöitä (onnistuu tosi helposti 1-vuotiaan kotiäidiltä!) ja käyttämällä hanskoja. 

Kaikkihan tietävät, että elämänhallintaa voi yrittää lisätä tekemällä listoja. Tällä hetkellä minulla on tekeillä listat mm. kodin siivous- ja remonttikohteista, sitten on tietenkin yleinen to do- lista ja kauppalista ja nyt ajankohtainen matkallelähtölista. Tässä viimeisessä on lukuisia alalistoja, mm. hanki apteekista ennen lähtöä-lista. Elämän hallitsemattomuus on pelottavaa. Kukin käsittelee asiaa omalla tavallaan. Jatkuva rukoukseni siis on, että Herra antaisi hieman pyhää huolettomuutta meille elämän suorittajille. Kykyä olla ja elää tässä hetkessä, etteivät ainutlaatuiset kohtaamiset menisi ohi tiskipöytää jynssätessä. 

Olen magnetoinut jääkaapin oveen tämän Johanna Venhon runon, koska se puhuttelee minua syvästi. 

"Äidillä on kaikki kesken: / tiskit, pyykit, paperityöt, / paksut kirjat, repaleyöt, / ei haittaa, ei haittaa: / pysähdytään, ollaan tässä. / Käki kukkuu hämärässä / meille vielä sata vuotta. / Nyt ei hätiköidä suotta."

Johanna 

Ps. Hyvää prinsessa Estellen syntymäpäivää! Suloinen tyttö ja onnelliselta näyttävät vanhemmat! Millaistakohan on kuninkaallisen perheen arki?

Ihmettelyn armolahja

- Äiti, onko ihmisellä kaksi mahaa? kysyi vastaherännyt viisivuotias tyttäreni.

- Ei ole kuin yksi. Miksi mietit sitä, oletteko päiväkodissa jutelleet, koetan saada ajatuksesta kiinni.

- Tarkoitan sitä äitimahaa, missä on vauva, tytär jatkaa.

- Se vauva on oikeesti äidin kohdussa, vaikka sanotaankin, että mahassa, vastaan ja arvaan, että tästä ei tule ihan lyhyt keskustelu.

- Mummi ei tiedä tuota, lapsi yllättää.

- Kyllä mummi tietää, yritän vakuuttaa ja mietin, millainen keskustelu mummin ja tyttärentyttären välillä on tästä käyty. Kun mummihan on minun äitini ja minä olen ollut hänen mahassaan.

- Etkä ole vaan siinä toisessa kohdassa, tietää lapsi oikaista.

 

Arki viisivuotiaan kanssa on täynnä vastaavia keskusteluja Välillä tuntuu ettei mikään perustelu riitä. On upeaa olla äiti juuri siksi, että saa yhdessä miettiä vastauksia kaikkeen aivan ihmeelliseen ja toisaalta hyvin arkipäiväiseen. Lapseni antaa minulle lahjaksi ihmettelyn ilon joka päivä.

 

Henna Äm

Perillinen

Kukaan ei tule tyhjästä. Jokaisella on oma taustansa. Tämän oivaltaminen auttaa ymmärtämään itseään kasvattajana. Omat luonteenpiirteet ja ajattelutapa ovat jotain ainutlaatuista, jotka ovat syntyneet ja muovautuneet minussa elämäni aikana. Samalla kannan itsessäni syvää sukuhistoriaa, jonka läheisimmät juonteet löytyvät lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristöstä.

Tämän tietoisempi oivaltaminen tapahtui minulla silloin, kun pidin esikoistani sylissä. Muistan elävästi, kun räntäsade piiskasi Meilahdessa synnytyssalin ikkunaa. Salissa oli lämmintä, mutta sydämessäni paloi. Kokemus oli vaikuttava - samaan aikaan onnellinen ja hämmentynyt. Hämmentynyt siksi, kuinka paljon meille olikaan annettu vastuuta tästä lapsesta. Hän on meidän perillinen monessa merkityksessä.

Omat juuret alkoivat kiinnostaa lasten syntymien yhteydessä. Juurien tiedostaminen lisää itsetuntemusta, jos minussa riittää kapasiteettia käsittää historian syviä uurteita. Ehkä juuret heijastuvat persoonallisuuteeni, piirteisiini ja olemukseeni. Lapsuudenkoti ja -perhe muokkaavat eniten varhaislapsuudessa. Äidin ja isän piirteet tulevat jostakin ja tämän vuoksi suvun historiaan tutustuminen on kasvattajan itsetuntemuksen lisäämiseksi tärkeää.

Kasvuympäristön juuret ulottuvatkin syvemmälle historian multiin. Sinä kannat sukusi historiaa tai sukusi juuret parhaimmillaan kannattelevat sinua. Suomalaiset ovat etuoikeutetussa asemassa, sillä sukujen tutkiminen on hyvien arkistojen vuoksi mahdollista. Sieltä löytyy juuria ja syvyyttä omaan itseesi.

Huomaan vasta aikuisena lomailevani isomummoni suvun kotiseudulla. Leinolan talon historia yltää aina 1500-luvun loppupuolelle. Isäni osti aikanaan vastarannalta maata ja rakensi kesämökin isoäitinsä suvun maisemiin. Samoihin mökkimaisemiin ovat jo lapsemmekin tottuneet. Perintö siirtyy myös tässä merkityksessä.

Perintöön kuuluu samannäköisyyttä. Kun sukulaiset ja ystävät näkivät ensimmäistä kertaa perillisiämme, niin jokaista kasvonpiirrettä luonnehdittiin jollain tavalla. ”Nenä on niin kuin isomummolla”, ”onpa isän silmät” tai ”samanlainen kaunis hymy kuin äidillä”. Siinä marssitettiin areenalle kaikki suvun elävät ja kuolleet jäsenet aina tilanteen ja tuulen mukaan. Ja esiinmarssi jatkuu edelleen lasten varttuessa. Nyt havaitsen helpotuksekseni tyttärissämme enemmän äidin piirteitä.

Kerran eräs vanha mies sanoi, että tunnistin sinut samanlaisesta kävelytyylistä kuin mitä isälläni oli. Toteamuksesta riitti iloa pitkäksi aikaa. Pohdin leikkisästi Helsingin katuja kävellessäni sitä, miten geenit muokkaavat kulkutyyliäni. Mikä on perimän ja ympäristön suhde kävelyssäni? Sitä en ole vielä pystynyt ratkaisemaan. Ehkä sekin selviää jonain kauniina päivänä.

Sen kuitenkin tiedän, että äidin opettama iltarukous ja isän päivittäinen Raamatun lukeminen antoivat perinnön, joka kantaa aikuisuudessa. Se oli heille luonteva osa arkea, josta ei tehty sen ihmeellisempää numeroa. Tällaisen perinnön antamista lapsille suosittelen. Tällä perinnöllä on ikuisuusulottuvuus.

 

Helsingissä 21.2.2013,

Pekka Asikainen

Kirkkohallitus

 

Monia armorikkaita vuosia

Kaksi vuotta sitten kirkkaana helmikuisena pakkaspäivänä tapasin maailman hurmaavimman ihmisen. Tuolloin hän oli reissusta rähjääntynyt, näkemisestäni hieman järkyttynyt ja aika nälissään. Ei kuitenkaan mitään, mitä läheisyys, ruoka ja kylpy eivät olisi parantaneet.

Esikoityttäreni täyttää lauantaina kaksi vuotta. Nämä vuodet ovat olleet täynnä iloa ja riemua, läheisyyttä ja rintaa puristavaa rakkautta. Jos minulle olisi kerrottu kolme vuotta sitten, kuinka ihanaa elämä lapsen kanssa voi olla, en olisi uskonut. Totta puhuen en olisi uskonut sitä neljä kuukautta lapsemme syntymän jälkeenkään.

Suurin syy elon ihanuuteen on valloittava tyttäreni. Hän on älykäs, nokkela ja kekseliäs. Harvoin olen tavannut hänenlaistaan tilannekomedian mestaria, jonka huumorissaan on välillä myös brittiläisen kuivakkaita piirteitä. Hän on suora ja selkeä ja jo pienestä pitäen tiennyt, mitä tahtoo. Ihailen hänen mutkatonta suhtautumista itseensä ja haluihinsa ja tarpeisiinsa. Siinä ei ole mitään peliä, vain rehtiä itsensä todesta ottamista.

Hieman ennen kaksivuotispäiväänsä hän on saanut uuden roolin, hänestä on tullut isosisko. Sen roolin hän kantaa suurella ylpeydellä. Hän puhuu "minun omasta veljestä" ja tutkii kiinnostuneena pieniä sormia. Veli halutaan nähdä ensimmälseksi aamulla ja illalla veljelle annetaan iltasuukko vatsalle.

En tiedä, kaipaako hän mennyttä aikaa, omia kahdenkeskisiä hetkiämme ja paikkaansa sängyssä vanhempiensa välissä. Ehkä välillä. Minä sen sijaan kaipaan niitä useinkin. Toivon, että vielä tulee aika, jolloin voimme nukkua päiväunia kahden poski poskea vasten tai voin olla hänelle läsnä tiuskimisen sijaan kaikella sillä hellyydellä ja rakkaudella, jota häntä kohtaan tunnen. Kaipaan sitä niin, että kipeää tekee. Sillä hän on minun oma, erityinen esikoistyttäreni.

Vauva-aikaa viriketulvassa

”Lasten suhteen ei mikään ole muuttunut Jeesuksen syntymästä. Ainoastaan odotukset ovat kovemmat. Kukaan ei odottanut Jeesukselta ihmeitä. Jos nykyisestä keskiluokkaisesta lapsesta kirjoitettaisiin Raamattu, se kuulostaisi jotakuinkin tältä: Siihen aikaan Ari työskenteli kehitysjohtajana ja Tiina markkinointipäällikkönä. Synnytysvalmennustuntien ja lapsenhoito-oppaiden lukemisen jälkeen he saivat perhehuoneessa pojan, antoivat hänelle nimeksi Miko Julius, kapaloivat, panivat seimeen ja alkoivat etsiä Vauva-lehdestä erikoisia harrastuksia.” Tämä teksti oli ote Miika Nousiaisen romaanista Metsäjätti (2011).

Kun itse tulin äidiksi, osallistuin erääseen äiti-lapsi-ryhmään. Tapasimme säännöllisesti kerran viikossa ja keskustelimme kahvikupin ääressä niitä näitä vauva-arjestamme. Hyvin pian huomasin, että minulla oli hyvin erilainen näkemys kuin muilla ryhmän äideillä siitä, mitä tulisin pienen vauvani kanssa tekemään. Olin päättänyt jo raskausaikana, että haluan ihan vaan ”olla möllötellä” lapsen kanssa mahdollisimman leppoisasti. Ajatukseen johti varmasti ennen äitiyslomaa työssäni kokema stressi. Muut ryhmämme tuoreet äidit olivat innostuneita kaikenlaisista harrastusmahdollisuuksista vauvojen kanssa. Minusta kuulosti mukavalta, kun he kertoivat menevänsä muskareihin, perhekerhoihin, värikylpyihin, vauvauinteihin jne. Olin itse ollut työkseni järjestämässä tuon kaltaista toimintaa, joten innostus oli sikälikin musiikkia korvilleni. Koin silti vähän ulkopuolisuutta, kun minulta kysyttiin, mitä me alkaisimme harrastaa. ”Ei vielä mitään, en halua nyt sitoutua aikatauluihin. Tehdään varmaan päivittäin, mitä mieleen juolahtaa”. Sain osakseni kummastuneita katseita ja ääneen ihmettelyä. Lopulta olin vain helpottunut, kun ryhmä lopetti kokoontumiset.

Muistan myös töistäni tapauksia, joissa vanhemmat kokivat suorituspaineita siitä, että vauvan pitäisi saada mahdollisimman aikaisin mahdollisimman monipuolisia virikkeitä. Yritin rauhoitella heitä tekemään sellaista, joka itsestä tuntuisi mukavalta. Vanhemman hyvällä ololla kun on tapana heijastua lapseen. Jos vanhempi piti lauluista, suosittelin muskaria, jos hän kaipasi vertaistukea, suosittelin seurakunnan perhekerhoa.
Suorituspaineita yhdessä puuhailusta ei saisi kuitenkaan tulla äidille eikä vauvalle. Näin taitaa kuitenkin käydä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa yhä useammalle.

Eräs tuttuni taas sanoi esikoiseni ollessa 1-vuotias, että ”helppo sinun on, kun osaat koulutuksesi puolesta pitää lapsellesi viriketuokioita kotona.” Jäin ihmettelemään. Viriketuokioita… Me tosiaan ripustimme yhdessä pyykkiä, ulkoilimme, lapsi leikki vesilätäköissä. Niissä väleissä minä saatoin lauleskella ihan niitä näitä ja satunnaisessa järjestyksessä. Toimintani oli aika kaukana suunnitelmallisesta pedagogisesta toiminnasta. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että lapseni tarvitsisi ohjattuja viriketuokioita. Yllättävän moni vanhempi ottaa sellaisesta turhia paineita.

Mennäänpä siihen, mitä vauva sitten tarvitsee:

Vauva tarvitsee ennen kaikkea turvallisen kiintymyssuhteen vanhempaansa. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen peräänkuulutti hetki sitten ylen haastattelussa vanhemmilta läsnäoloa, joka ei tarkoita suorittamista.  Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa (MTV3 uutiset/kotimaa,2008), että suomessa vallalla oleva ajatus virikkeiden tarpeellisuudesta pikkulapsille ei pidä paikkaansa. Lapsi ei hänen mukaansa ole mikään tyhjiö, jota vanhempien pitäisi täyttää hyvin varhain mahdollisimman monilla asioilla. Liialliset virikkeet voivat päinvastoin aiheuttaa lapselle stressiä ja lapsen kehitykselle stressi on aina haitallinen asia. Ulkopuolisten virikkeiden sijaan lapsi tarvitsee aikaa istua olohuoneen lattialla ja ihmetellä kaikessa rauhassa.

Eikö olekin ihana ajatus?

Nousiaisen romaanissa Raamatun päivitetty versio jatkuu näin: ”Jompikumpi vanhemmista olisi passittanut lapsen tanskankieliseen sukellusmusiikkileikkikoulukielikylpytennikseen, eikä Jeesus olisi ehtinyt olla Jumalan poika.”

Niinpä…

On hieno asia, että vauva-aikaa ja varhaislapsuutta tunnutaan arvostavan. Niistä kirjoitetaan ja puhutaan ja ollaan eri mieltä yhä enemmän.  Myös harrastusmahdollisuudet ihan pienille vauvoillekin lisääntyvät koko ajan. Laadukasta viriketarjontaa on olemassa yllin kyllin. On syytä pitää mielessä kuitenkin se fakta, että kaupallisten harrastusten elinehto on painottaa virikkeitten merkitystä vauvan kehitykselle. Tämä siltikin vaikka asiantuntijat olisivat virikkeiden ehdottomasta tarpeesta eri mieltä. Ei siis pidä kokea huonoa omaatuntoa siitä, jos ei joskus jaksa raahautua vauvan kanssa paikalle, kun harrastusryhmä kokoontuu. Tärkeintä on lapsi perustarpeineen ja vanhempi, joka nauttii lapsen kanssa yhdessäolosta, tapahtuu tuo oleminen sitten vauvojen värikylvyssä tai oman olohuoneen lattialla.

Hajanaisia rukouksia

Kirjoitin taannoin Miesten rukouskirjassa ensimmäisen lapsen syntymän jälkeisten tuntojen sävyttämänä tällaisen rukouksen:

Isä,
Kiitos, että minäkin sain tulla isäksi.

Kiitos siitä, kuinka lujaa iskee se,
että elämä on ihme,
ja että rakkaus riittää –
kun ensikerran saa oman lapsen syliinsä.

Auta palaamaan siihen tunteeseen,
kun veto loppuu vanhemmuudesta,
kun vaaka keikkuu ylitöiden ja perheen välillä,
kun minä en tunnu riittävän.

Tänään, kolmen lapsen isänä ja kotivanhempana, hapuilen jotenkin näin:

Jumala,
en oikein tiedä mitä sanoa, kun on niin monenlaista.
Aloittaisinko riittämättämyyden tunteesta,
siitä pelosta, etten ehdikään antaa kaikkea tarpeellista
tai että jotain sattuisi, Herra varjele. 

Vai ihmettelisinkö sitä, miten hämmentävän täytenä rakkautta
löydän itseni katselemassa nukkuvia lapsiani,
kun he juuri ovat vääntäneet viimeisenkin mehupisaran.

Ja kuinka he yllättävätkään minut,
kerta toisensa perään, 
vilpittömän kyselevin silmin,
haastavat ihmettelemään elämää.

Ja vuoroin pyyhitään kyyneleitä, pyllyä ja pöytää,
lasketaan leikkiä, mäkeä ja mielessä kymmeneen.
Sinä sen kaiken Jumala tiedät.

Ehkä siksi vain pyydän,
varjele huolehtimasta,
anna luottamusta tähän hetkeen ja huomiseenkin.
Aamen.

Tällaisissa iltatunnelmissa tänään neljännen vesirokkopäivän jälkeen. HyJm.

TMKJEU*#3: "Jos lapsiperheen vessan kaakeleissa näkyy jotain, mikä näyttää kakalta - varo, se todellakin on sitä."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Hiin lumoissa

Meillä on viimeiset kolme päivää kyläillyt Hii. Näin ytimekkäällä lempinimellä tytär kutsuu kummitätiäni, eli isotätiään. Siitä lähtien kun Hii saapui, hän on väsymättä leikkinyt tytön kanssa. Hii jaksaa innostua kokoamaan palapelejä uudelleen ja uudelleen. Hii jaksaa koota tuntikausia duplorakennelmia, väsymättä aamuvarhaisesta hän jaksaa leikkiä ja laulaa ja piirrellä. Kun on ruoka-aika, vain Hii saa syöttää. Kun pitää mennä potalle,vain Hii saa tulla mukaan. Minulle siis melkoiset kissanpäivät! Olen saanut tehdä rauhassa monenlaisia kotihommia ja pääsin jopa elokuviin mieheni kanssa, kun Hii ja siskoni hoitivat tytärtä. Kun palasimme leffasta, oli vastassa upea ”kolme pientä elefanttia”-esitys ja huomion keskipisteenä olemisen onnea hihkuva tyttö. 

Koska Hii on jo lähempänä 7-kymppinen, olen kyllä yrittänyt välillä kysyä, jaksaako Hii todella yksivuotiaan metkuja aamusta iltaan. Hii on vakuuttanut jaksavansa ja vielä kiitollisin mielin, kun saa viettää tytön kanssa aikaa. Tytön käytöksestä päätellen ilo totisesti on molemmin puolista. 

Herralle kiitos Hiistä! Ja jokaisesta kummista, isovanhemmasta, sisaruksesta, naapurista, ystävästä, varamummosta jne, jotka jaksavat ja haluavat jakaa ja helpottaa lapsiperheen arkea! Ennen tätä elämänvaihetta en totisesti ole ymmärtänyt tukiverkoston merkitystä. 

Viime päivinä on mielessä pyörinyt myös tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen teema, vanhukset. Miten paljon on niitä yksinäisiä vanhoja ihmisiä, joita jonkun vierailu, puhelinsoitto tai mikä tahansa yhteydenotto saattaisi ilahduttaa valtavasti. Mikä valtava rikkaus sisältyy sukupolvien välisiin kohtaamisiin! Tuumasta toimeen.  

Johanna

Huutopaasto

Aloitin ”en huuda lapselle aamuisin” –paaston. Se tarkoittaa sitä, että lapsi saa istua rauhassa sohvalla katsomassa pikkukakkosta, viereen ilmestyy aamiainen ja vaatteet ja viisivuotias voi sitten sopivaksi katsomallaan hetkellä pukeutua ja syödä. Ja valmista pitää olla kun lähtöhetki koittaa. Enkä minä komenna. Kertaakaan.

Tähän asti toteutus on ollut täsmälleen sama, mutta kahden minuutin välein minun repliikkini ovat kuuluneet suunnilleen: hei se jugurtti, syös nyt se banaani, pue sukkikset, siis miks sä puet sukkikset päähän, mulla menee hermot, etkö sä nyt ole vieläkään pukenut, sun pitäis ehtiä hammaspesulle, ootko ees käyny vielä aamupissalla.

Ja kaikki tämä kasvavalla volyymilla. Tyttö nököttää sohvalla ja on täysin Lilli Piin, Anton Siilisen tai Oktonauttien lumoissa. Ja äiti huutaa.  Joka aamu ovea sulkiessani ryven pahassa olossa oman kiukutteluni kanssa. Tyttö on ollut ihan hyväntuulinen, mutta jossain kohti kiljumiseni on nostanut kyyneleet pieniin silmiin. Ja minä mietin, enkö pysty parempaan.

Siksi päätin paastota komentelusta ja huutamisesta.

Adventin aikana elimme aamuja, joina lapsi heräsi joulumusiikkiin ja kynttilänvaloon. Aamupala syötiin yhdessä pöydän ääressä. Yhdessä ehdittiin miettiä, mitä päivä tuo tullessaan. Kotiovi sulkeutui rauhallisesti, ainakin aika monena aamuna.

Kun tänä aamuna lapsi puki ja söi ja oli näpsästi valmis ihan ilman komenteluani, tunsin silti syyllisyyttä. Onko viisivuotiaan otettava vastuu omasta ehtimisestään? Eikö minun aikuisena kuuluisi huolehtia siitä, että hän  lähtee ravittuna ja puettuna hyvällä mielellä uuteen päivään. Ja kannettava vastuu omista tunteistani eli siitä, etten ala kiljua vaikka kuinka kiire tulisi.

Rutistin tyttöä sohvalla ja sanoin, että olen iloinen siitä, etten tänään kertaakaan komentanut häntä. Tyttö jatkoi ruudun tuijottamista ja lopulta kun sain hänen huomionsa, kommentti oli: ”Ai hä?”

Huomisaamusta alkaen meillä paastotaan aamun pikkukakkosesta ja keskitytään komentelemattomaan hyvän mielen aamuun. Läsnäoloon.

 

Henna Äm

Koskaan ei saa olla liian kiire ottaa lasta syliin

”Kiireetön koti tarjoaa lapselle hyvän elämän eväät” Luen otsikon terveyskeskuksen infotaululta odotellessani terveyskeskuksen käytävällä alle kouluikäistä poikaa joka käy puheterapiassa. Arkkiatri Risto Pelkonen on HS:n vieraskynässä 2002 tarttunut aiheeseen joka pysäyttää minut niin, että nousen lukemaan tekstin ilmoitustaululta. Tarjoammeko me vaimon kanssa kiireettömän kodin ja hyvät elämän eväät jälkikasvullemme?

Toinen lapsi on kuumeessa kotona. Äidin kanssa kikkaillaan miten hoitaminen saadaan sovitettua töiden kanssa. Kolmas, ekaluokkalainen, on lähdössä kaverin kanssa kouluun. Onhan sukset mukana? Pikkasen tuli aamulla kiire. Jouduin perumaan kokouksen, lähettämään kollegalle materiaalia siihen liittyen. Työmatkan jäljiltä on laukut purkamatta. Synttäriviikonlopun järjestelyt ovat vaiheessa.

Miten kodista saadaan kiireetön? Soijaa pukkaa..

Kun pohdimme erään kokouksen tauolla hyvää vanhemmuutta, eräs päihdejärjestön aktiivi tiivisti: Tarjotko lapsellesi turvallisen sylin?
Vastaus: kyllä.
No niin, kaikki on hyvin.

Kun lapset ovat pieniä, on vielä helppo ottaa syliin ja sanoa päivittäin isi rakastaa sinua. Mutta miten käy murrosiässä? Hellyyden ja osallisuuden kaipuu ei häviä. Jos on niin kiire, ettei lapsi pääse syliin, niin sitten saa tuntea huonoa omaatuntoa ja tehdä parannuksen. Mutta lapsellekaan ei ole hyvä jos piehtaroi liikaa ajatellen tarjoanko lapselle hyvän elämän eväät.

Arkkiatrin kirjoitus syntyi pitsikauppiaan kohtaamisesta, joka, kun kauppoja ei kiireen takia syntynyt, kysyi : ”Mitä sinä ihmisparka hautaasi kohden kiirehdät?” Hautausmaalla kokenut montunkaivaja siteerasi nuorille hosujille usein Havukka-ahon ajattelijaa: ”Kiire syntyy ahneen ihmisen päässä.”

Mitä ahnehdin kun välillä kiirettä pukkaa?

Yhtäkaikki, oli tilanne mikä tahansa, koskaan ei saa olla liian kiire ottaa lasta syliin. UGH

 

Mikko Mäkelä

kirjoittaja on 8, 6 ja 3-vuotaiden lasten isä

Peiliin katsomisen aika

Facebook-seinäni pursusaa päivityksiä, joissa ihmiset kertovat, mitä eivät tee seuraavien viikkojen aikana. Jotkut eivät syö karkkia, toiset eivät katso niin paljon televisiota. Myös ekoteoissa kunnostautuminen on saanut kannatusta Ekopaaston hengessä: liha jätetään väliin tai veden kulutusta tarkkaillaan. Viime vuonna hittinä oli jättää facebookin seuraaminen joiksikin keväisiksi viikoiksi. Hurjimmat sanovat julkisesti, etteivät osallistu ollenkaan moiseen hömpötykseen, eivätkä aio tehdä mitään.

Kuva: Riikka Myllys

Tänään on tuhkakeskiviikko, joka aloittaa kristillisten kirkkojen paastonajan. Paasto kestää reilun kuusi viikkoa ja se sijoittuu pääsiäisen alle. Elämän yksinkertaistamisen tarkoituksena on tehdä tilaa tutkia itseä ja suhdettaan Jumalaan. Samalla tavoitteena on, että näkisimme paremmin muut ihmiset ja luonnon tilan. Piispa Kaarlo Kallialan sanoin "maailma muuttuu läpinäkyväksi ja lähimmäinen näkyväksi".

Minä en ole koskaan ollut mitenkään aktiivinen paastoaja. Erilaisia asioita olen vuosien aikana luvannut ja yrittänyt tehdä, jossain jotenkin onnistuenkin. Tänä vuonna minulla on paukkuja laittaa paastoon tavanomaistakin vähemmän. Itseni ja perheeni hengissä ja pitämisessä on tarpeeksi itsensä tutkiskelua minulle. Sitä paitsi niissäkään kirkoissa, joissa paastoon liittyy yleisesti erilaisia ruokaan liittyviää säädöksiä (kuten lihan pois jättäminen), ohjeet eivät koske imettäviä äitejä.

Jaakko Heinimäki heitti kuitenkin jo pari vuotta vanhassa kolumnissaan haasteen, joka kolahti. Aion siis yrittää seuraavien viikkojen aikana olla puhumatta pahaa muista ihmisistä.

Muistan lukeneeni joskus perheestä, jossa ei saanut puhua pahaa muista. Se ei valitettavasti meidän perheemme, vaikka sellaisen kasvuympäristön haluaisin luoda omille lapsilleni. Muiden mollaamisen kuuleminen vaikuttaa nimittäin myös käsitykseen itsestä. Vahvaa itsetuntoa on vaikea luoda, jos jatkuvasti kuulee, miten huonoja ja tyhmiä muut ihmiset voivatkaan olla. Jokainen meistä on huono ja tekee virheitä, mutta kaikissa on myös hyvää. Itse voi valita, kumpaa haluaa nähdä.

Tiedän jo etukäteen, että viikot tulevat olemaan vaikeita. Jospa kuitenkin muistaisin yrittää.

Hiutaleiden keskeltä

Leijailee leijailee...

Ensin yksi sitten toinen ja kohta koko ilma on täynnä pieniltä pumpulipalloilta näyttäviä lumihiutaleita. Mikäli moisia enää hiutaleiksi voi kutsua. Pallero sopisi paremmin nimeksi. Jokatapauksessa, tuollainen keli oli jokin aika sitten ulkona kerhon käynnissä ollessa. En vain sitä huomannut sisältä katsoessani. Monesti tuollaisen lumisateen jälkiltä löytää hyvinkin kauniita paikkoja. Tässä yksi mikä on itselleni jäänyt mieleen.

Olemme jo pitkään pyrkineet päästä ulos tutustumaan uuteen pihaamme. Kaikki leikit ja muu toiminta ovat olleet aina niin kivasti kesken, että ei ole viitsinyt keskeyttää touhuja. Toisaalta joskus taasen on ollut niin kylmää, että ei ole vain motivaatio ja kylmän kesto riittänyt ulkoiluun.

Kerhon ovien pintaan oli kerääntynyt jo mahtavan kokoinen näyttely lumiukkoja. Oli laulettu lumisia lauluja. Kerrottu mäenlaskusta ja laskiaisesta. Luettu lumiukkosatuja. Eiköhän siis ollut aika ottaa itseään niskasta kiinni ja pyrähtää rohkeasti ulos. Näyttihän ulkona olevan hieno ilma. Ei siinä sitten muuta kuin vaatteet niskaan ja pihalle.

Ja voi sitä keliä kun meni ulos. Eihän siellä meinannut eteensä nähdä sen lumisateen keskellä. Itse en kauhean paljon välittänyt moisesta pyrystä, mutta lapsia ei "muutama" hiutale estellyt. Erityisesti tarkkailin muutamaa kerholaista, jotka olivat löytäneet lumen keskeltä sellaisen itse pyöritettävän karusellin tai mikä se ikinä olikaan. Ihme kun sitä en ollut aiemmin nähnyt. Ota silmä käteen ja katso, saattaisi kerkevä kielinen sanoa. Moista karuselliä ei ole osunutkaan pitkiin aikoihin kohdilleni. Jonkin ajan päästä en voinut vastustaa kiusausta vaan päätin pyörähtää kerholaisten seuraksi muutaman kierroksen. Uskomatonta miten hauskaa pyöriminen voikaan olla.

Pikku hiljaa yksi jos toinen luminen lapsi haettiin kerhosta.

Lumihiutaleet jatkoivat leijailemistaan lähes vieri vieressä kun viimeinenkin lapsi katosi hakijan kanssa lumisateeseen. Saa nähdä olisikohan kohta aika lähteä pulkkamäkeen, tai oikeammin voisi kai sanoa liukurimäkeen.

Tällainen kerhokerta tällä kertaa. Ensi kerralla jotain ihan muut.
Vauhdikkaita laskiaisliukuja jokaiselle toivottaa.

- Jani-

Ps. Tässä vielä lopuksi jotain hauskaa. Kävelin metsässä ja törmäsin muutamaan lumiseen kaverukseen. Hämmästyttäviä asioita saattaa polkujen varsilta löytyä :D

Voisiko kylä kasvattaa?

Maanantaiaamu starttasi oheisen kappaleen tunnelmissa. Kuopus iloisena hytkytteli biisiä isosiskon ja -veljen työstäessä aamupalaansa. Pukemisrumban jälkeen sama biisi soi päässäni, kun etenin Superhessu-asennossa ("toinen-käsi-edessä-työntää-sohjossa-vaunuja-ja-toinen-takana-kiskoo-kahta-lasta-pulkassa-ja-välillä-nostetaan-kalsareita-ylöspäin-ja-hattua-pois-silmiltä") kohti perhekerhoa.

Rakastan kotivanhemmuuden yhteisöllisyyttä: tiukassa paikassa autetaan, välillä keitellään soppaa kaikille ja jaetaan kasvattajuuden huolia ja riemuja. Arkea auttavat yhteiset kasvatukselliset linjaukset. Kädestä ei saa ottaa, anteeksi pyydetään kun mokaillaan, ketään ei jätetä leikin ulkopuolelle ja kaikki vanhemmat puuttuvat, kun leikki näyttää menevän väärille raiteille.

Erilaisia leikkipuistoja ja -paikkoja kolutessa tulee väistämättä vastaan, etteivät edellä mainitut linjaukset ole mitenkään yleispäteviä. On curlingia, välinpitämättömyyttä, uupumusta ja monenlaista mikä estää samassa linjassa kyntämisen. Silloin oma lähiyhteisö tuntuu niin kovin kotoisalta.
Mutta ei lähiyhteisöllekään joka paikassa muodostu yhteisiä näkemyksiä - ainakaan itsestään.

En kaihoa sellaisen yhtenäiskulttuurin perään, joka oli voimissaan vielä omassa lapsuudessani, ainakin maaseudulla. Siinä oli paljon ahdistavaa ja tukahduttavaa. Silloin kuitenkin naapurin täti tuli sammuttamaan metsään kasaamamme nuotion, ohikulkija ojensi jäällä leikkimisestä ja autojen heittely lumipalloilla loppui lyhyeen.
Jotenkin kuitenkin toivoisin, että koko kylä saisi kasvattaa edes jollain minimipelisäännöillä.
Paradoksaalisesti juuri tämän edellä mainitun yhtenäiskulttuurin ainut jäännös, häpeäkulttuuri, monesti tämän estää.

Olen joskus miettinyt, voitaisiinko seurakunnan avoimissa perhekerhoissa, päiväkerhoissa tai iltapäiväkerhoissa saada vanhemmat yhteiseen prosessiin näiden linjausten sopimiseksi.
Joissain kouluissa tällaisia prosesseja on jo synnytetty. Tietyillä alueilla vanhempainiltojen avustuksella on saatu sovittua koko alueen teineille yhteiset kotiintuloajat sekä vedettyä energiajuoma- ja päihdelinjauksia.
Pienellä vaivalla saataisiin varmasti aikaan myös pienten lasten vanhempien pelisäännöt.

TMKJEU*#2: "Jos lapsia ei näy, eikä heistä kuulu mitään ääntä ja kuvittelet heidän leikkivän nätisti toisessa huoneessa, juokse, olet väärässä."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko

Eka kerta

Jo jonkin aikaa sitten mietimme ystävien kanssa, millaisia ekoja kertoja viime aikoina on tullut vastaan. Minä olin muistaakseni hyppinyt ekaa kertaa pomppulinnassa ja juonut energiajuomaa. Taisi olla vielä saman illan aikana. Melko villiä. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän olen jämähtänyt tuttuihin ja turvallisiin kuviohin ja uudet kokemukset ovat jääneet tosi vähiin.

Tämä mullistusten talvi on kuitenkin ollut täynnä ensimmäisiä kertoja. Pieni poikani täytti tänään kolme kuukautta. Viime yönä hän hivuttautui ensimmäistä kertaa ihan itse sängyssä viereeni kun oli hänen mielestään ruoka-aika. Eilen naureskeli ensimmäistä kertaa peilikuvalleen. Joka päivä saan seurata hänen ensimmäisiä kertojaan.

Tällä viikolla meillä oli myös yhteinen ensimmäinen kerta. Kävimme seurakunnan perhekerhossa. Ensimmäiseksi kerraksi kokemus oli mainio. Ehdimme paikalle vain viisitoista minuuttia myöhässä. Poika jatkoi päiväuniaan metakasta huolimatta ja ehdin juoda kahvit rauhassa. Tarjolla oli jopa jotain omaan imetysdiettiin sopivaa purtavaa. 

Kerhossa oli paljon porukkaa ja lämpimän touhukas tunnelma. Työntekijät tulivat tervehtimään ja huomioivat muutenkin kivasti sekä lapset että aikuiset. Ohjelmassa oli sopivia tuokioita laulua, leikkiä ja aikaa äitien ja isien seurusteluun. Ja äideillä kyllä tosiaan on tarvetta jutteluun! Varmasti muutenkin riittää yhteisiä aiheita, mutta etenkin tänä talvena moni on joutunut olemaan ihan liikaa neljän seinän sisällä. Huomasin, että en ole kyllä ihan perillä siitä, miten lapsen ensimmäisistä kerroista voi jutella toisten äitien kanssa ilman, että siitä tulee jonkinasteista vertailua.

Kerhon lopussa oli lyhyt hartaus, jolloin päästiin kirkkotilaan. Poika kuuli eka kertaa Jumalan kämmenellä laulun sekä äidin soittavan triangelia. Enpä olisi uskonut, että sellainen voisi tuntua niinkin mukavalta ja merkitykselliseltä. Loistojuttu kerhossa oli myös kerhomummo!  Mukavan kerhomummon syliin saattoi jättää lapsen hetkeksi kun tarvitsi apua. Lisää sellaisia!

Odotan jo aika innolla sitä, kun pääsemme seurakunnan esikoislasten vanhempien kerhoon ensimmäisen kerran. Kirjoittelen siitä varmasti myöhemmin.

Henna Aa

Aika kutakin aikaa

”Ennen kuin sä huomaatkaan, on 20 vuotta kulunut”. Näin totesi minulle joku tuntematon rouva viereisestä kahvilan pöydästä, kun imetin nelikuista tytärtäni. Hymyillen mutisin jotain yleispätevää vastaukseksi, mutta mielessäni mietin, että joo varmaan. Tää päivä ei lopu ikinä. Kotiäitinä yksittäiset päivät saattavat tuntua ihan loputtomilta ja tätä rouvan oli ilmeisesti vaikea enää muistaa. 

En yhtään halua vähätellä kokemusta ajan nopeasta juoksusta. Tottahan ne varmasti on, kaikki vanhempien klassikkokommentit: ”niin nopeasti ne kasvaa” ja ”justhan ne oli pieniä ja nyt jo rippikoulussa/ylioppilaita/armeijassa” jne. Itsekin saatan varmasti lausua vastaavaa sopivissa olosuhteissa, tyyliin: ”vasta äsken toi vaan tuhisi sylissä ja nyt se jo tuolla itsekseen kokoaa palapeliä.” Mutta aivan yhtä totta on myös se kokemus, että lapsen kanssa aika tuntuu välillä kuluvan aivan älyttömän hi-taas-ti.

Esimerkkejä: 

* Kun mies on töissä yhdeksään illalla ja kolmeen mennessä on jo leikitty kaikki mahdolliset leikit, laulettu laulut ja soitettu kaikille isovanhemmille, eikä keksi enää mitään, mikä nopeuttaisi pitkää iltaa.

* Kun kirkossa on jo alkuvirren aikana syöty kaikki rusinat ja messu vaan jatkuu ja jatkuu ja lapsi kiemurtelee sylissä. Tämä soveltuu myös kaikenlaiseen matkustamiseen.

* Kun lapsi herää klo 5.30. iloisena leikkimään (tämä tapahtui meillä viime yönä) ja itse umpiväsyneenä yrittää epätoivoisesti houkutella lasta vielä jatkamaan unia.

Ehkä tämän elämänvaiheen viisaus olisikin siis se, että jos muuten vuodet tuntuvat vierivän nopeammin kuin aiemmin, niin jotkut hetket ovat kuitenkin pitkähköjä. 

Johanna